Parin vuoden aikana on kaikki tuntunut olevan elämässä vain tilapäisiä ratkaisuja. Niitä, joita tehdään, kun odotetaan "jotain parempaa". Mikä on sitten "jotain parempaa"?  Kuka sen määrittää? Jos aina vain odottaa sitä "jotain parempaa", jättää asiat odottamaan parempaa aikaa, tyytyykö lopulta enää mihinkään ja jäävätkö asiat, haaveet ja unelmat vain lojumaan odottaessaan parempaa aikaa? Onko elämässä enää mitään muuta, kuin tilapäisiä ratkaisuja?

Oma "tilapäisyyteni kierre" alkoi parisuhteeni päättyessä. Menetin jotain, joka oli ollut elämässäni pysyvä asia. Arjen rutiinit ja monet muut asiat saivat uudet mittasuhteet, alkoi uusi luku, jossa olin pääosassa yksin. Eteen tuli myös ratkaisujen aika. Muutin yhteisestä kodista omaan kotiin, josta pala palalta rakensin oman näköiseni. Luulin tätä ratkaisua pysyväksi. Ehkä vain uskottelin itselleni nin, tunsin kuitenkin salaa halua vaihtaa maisemaa. Puuttui syy lähteä. Ja toisaalta uusi elämäntilanne pelotti, ahdisti ajatus siitä, että kaikki menisi jälleen uusiksi ja joutuisin luopumaan tutusta ja turvallisesta ympäristöstä, sen tukiverkosta, joka minua silloin kannatteli. Tämä asia jäi odottamaan parempaa aikaa.

Vuoden aikana asiat etenivät omalla painollaan. Vuoteen mahtui myrskyä, henkistä sekasortoa, mutta myös ilon pisaroita. Tilanteet vaihtuivat alituiseen, kuin myös omat mielialat. Tunneskaala meni laidasta laitaan. Asioissa ei ollut mitään pysyvyyttä.Eräänä iltana tilanne kärjistyi, tein päätöksen: nyt päästän irti, ei minusta ole elämään enää näin, jatkuvan valon ja pimeän välillä. Haaveenani oli ollut jo aikoja sitten päästä jatkamaan opintojani, olin kuitenkin luopunut haaveestani jonkun toisen niin vaatiessa. NYT TAI EI KOSKAAN JA VAIKKA VÄKISIN! Ja niinhän siinä kävi, että lähdin toteuttamaan omaa haavettani, omaa juttuani. Muutin toiselle paikkakunnalle, lähdin, vaikka tunsin olevani täysin voimaton. Omalla tavallaan muutto täysin vieraaseen kaupunkiin, josta en ketään tuntenut pelotti. Siitä syystä asunnon etsiminen jäi viime tippaan, joten oli otettava vastaan se, mitä ensimmäisenä tarjottiin.

Pari kuukautta kului uudessa ympäristössä ja siinä vaiheessa ajattelin, että tämä asunto on tilapäinen ratkaisu, siihen en jää, lähden heti kun vain mahdollista. Vuosi siinä meni, ja taas pakattiin muuttolaatikoita. Vuodessa tapahtui paljon, muutoksia, uusia asioita, uusia rutiineja, uusia ihmisiä ja taas uusi elämäntilanne. Edelleenkään ei pysyvyyttä, tilapäisyyttä vain. Vuoden aikana mielialat seilasivat toisinaan, mutta elämässä tuntui olevan enemmän iloa kuin ennen. Toisinaan tunsin kaipausta ympäristöön, josta olin lähtenyt. Toisinaan tilanteet kärjistyivät edelleen entisen puolisoni kanssa.

Kun taas oli muuttolaatikot pakattu, aloin jälleen kerran rakentamaan itselle omaa kotia. Puoli vuotta, tilanteet elämässä vaihtuivat, ei pysyvyyttä. Paljon ihmetystä, suuria kysymysmerkkejä. Harkitsin jopa että muutan takaisin kotiseudulleni. Kunnes PAM! Muutama kysymysmerkki muuttuikin huutomerkiksi. Aloin prosessoimaan kokemiani asioita.

Puolessa vuodessa ymmärsin paljon ja sain paljon, mutta edelleen elämästä tuntui puuttuvan jotain pysyvää.

Yksinkertaisissakin asioissa voi törmätä näihin "tilapäisiin ratkaisuihin". "Mä laitan tän tavaran nyt TILAPÄISESTI tähän", "heitän ton pahvilaatikon TILAPÄISESTI tonne vaatehuoneeseen ja tsekkaan sen myöhemmin.." Kun asioita tekee tilapäisyyden asenteella, on kuitenkin edessä hetki, jolloin asiat on vain vietävä loppuun, tilapäisyyden kentälle muodostuu niin helposti kaaos. Omalla kohdalla elämä tuntui olevan hallittua kaaosta, toisinaan hallinta oli hyvää, toisinaan huonoa. Ja tämä hallittu kaaos tuntui elämäntavalta, mitenpä muutenkaan mä voisin elää.

Onko niin, että muutamien vuosien tilapäosyydet ovat tehnet minut levottomaksi? On kovin vaikeaa asettua kun mielessään ajattelee kaiken olevan vain tilapäistä, asioita ilman pysyvyyttä. Miksi ihmeessä kiintyä johonkin ihmiseen, jos ihminen on kuitenkin vain tilapäinen asia elämässä, pelkästään ohikulku matkalla? Mikä ihme siinä on, että on ollut niin kovin pelottavaa heittäytyä pois tästä tyhmästä tilapäisyyden maailmasta? Miten kävisi, jos ei enää vain ajattelisi asioiden alkua ja loppua, vaan katsoisi mitä siihen väliin sopii, mitä kaikkea voikaan tapahtua?

Siivosin tänään asunnostani osan näitä tilapäisiä ratkaisuja.Ymmärsin, miten kuluttavaa muutamat vuodet ovat olleet. Ymmärsin, että olen kyllästynyt tilapäisiin ratkaisuihin, kiitti ja mulle riitti!  Nyt annan virran viedä, heitän vaihteen vapaalle, irrotan kädet ratista ja annan elämän viedä. Ei pidä pelätä elämän rujoa puolta, entäpä jos käykin niin onnekkaasti, että rujon puolen sijasta näkeekin sen kauniin puolen, ja tilapäisyys vaihtuukin johonkin joka pysyy? Niin sen oltava, sillä kaikella on aina kaksi puolta, tilapäiset asiat tarvitsevat vastakohtaa, lujaa pysyvyyttä.