Oli hetki, jolloin olin vahvasti sitä mieltä, etten kuluta energiaani onnellisuuden tavoitteluun, keskityn sen sijaan olemaan tyytyväinen. Silloin ajattelin, että onni tarkoittaa jotain suurta ja ihmeellistä, mullistusta.

Muistan, kuinka aloin oivaltaa, ettei asia näin ole. Onni piilee pienissä arkisissa asioissa. Oli vapauttavaa ymmärtää, että onni asuu minussa itsessä. Onnea on hymyillä ja onnea on itkeä. Elämän maku on naurussa ja kyynelissä. Suurin onni on tehdä asioita, joista itse nauttii.

Pikku hiljaa aloin huomata, että pienet asiat eivät olekaan pieniä asioita, vaan oikeasti ne ovat suuria; kuinka viesti ystävältä saa hymyn huulille, kuinka toisen hyvä olo tartuu. Miksi ei itse antaisi oman hyvän olon ja fiiliksen tarttua muihin? Se on kuitenkin ilmaista! Viihdyn paremmin itseni kanssa kun osaan nauttia elämästä ja iloita, ja toivon, että saan tätä iloa tarttumaan myös ihmisiin, ketä kohtaan päivittäin, tuttuihin tai tuntemattomiin. Sanotaan, että hymy jonka maailmalle lahjoitat palaa luoksesi takaisin. JEP!

Olen nähnyt ajan, kun kaikki oli kertakaikkisen synkkää. Ja sille tilalle annettiin nimi, se oli nimeltään masennus. Ymmärrän siis niitä, jotka elävät synkkyden keskellä ja tilassa kun on vaikea iloita, kun näkökentästä häviää kaikki kirkkaat värit ja maailma näyttää harmaalta. Ymmärrän, mitä se on, kun mikään ei tunnu miltään.

Vuosia kului ja nyt voin puhtaasta sydämestä sanoa, että voitin sen synkkyyden. Se vaatii aikaa, se vaatii pohdiskeluja ja se vaatii itsensä oppimista, mutta se on mahdollista. Itse uskon, että ihminen, joka on joskus nähnyt synkkyyden, näkee maailman värit jonain päivänä kirkkaampana, osaa nauttia niistä, uskaltaa kohdata vastaan tulevat tunteet, ilon ja surun.

Vaikka koen paljon iloa ja kiitollisuutta, en halua sulkea pois elämästä sitä toista puolta, kyyneleitä. Olen iloinen jopa siitä, että itken. Se tarkoittaa että TUNNEN, olen elossa. On rohkeutta kohdata kaikki tunteet, on rohkeutta antaa asioiden koskettaa.