Noin vuosi sitten innostuin kutomaan, en ole aikaisemmin pitänyt itseäni mitenkään päin käsityö ihmisenä. Yläasteellakin inhosin käsitöitä, enkä tainnut saada itse mitään valmiiksi. En nähnyt koko touhussa mitään järkeä, se oli mummomaista ja hävettävää. Hyi hyi koko käsityöt!

Yhtenä uutena vuotena tein uuden vuoden lupauksen; tulevan vuoden aikana lupaan itse kutoa villasukat alusta loppuun itse. Tuli kevät, kesä, syksy ja talvi, sukat eivät vaan alkaneet valmistumaan. Elettiin jo joulukuuta, kun tajusin, että lupaus oli lunastettava. Juuri ennen joulua sain elämäni ensimmäiset villasukat valmiiksi. Ensimmäinen sukkaparini ei todellakaan ollut kaunis, ja siinä näkyi kyllä selkeästi aloittelijan käden jälki. Kantapääkään ei ollut tehty ihan niin kuin piti, mutta silti, olin lunastanut lupaukseni ja tehnyt aivan itse elämäni ensimmäiset villasukat! En lannistunut, vaikka sukat eivät näyttäneet kovin kauniilta, ajattelin, että ehkä seuraavista voisi tulla hiukan paremmat, tein siis toisetkin, ja vielä kolmannetkin ja ainoastaan siitä syystä, että halusin saada aikaan onnistuneen sukan kantapään.. Kun nyt olen päättänyt opetella sukat kutomaan, niin opetellaan sitten kunnolla ja tehdään niin monta sukkaparia, että kantapääkin onnistuu.

Vihdoin, ensimmäinen täysin onnistunut villasukka ja mulla oli voittaja olo. Tälle sukalle piti tietysti saada pari, kuka nyt parittomalla sukalla tekee yhtään mitään. Ja niin tein toisenkin onnistuneen sukan. Bravo! Hiljaa mielessäni päätin, että nyt kun olen lunastanut lupaukseni, ja saanut aikaan omin pienin käsin onnistuneen sukkaparin (erehdyksien kautta), heitän sukkapuikot nurkkaan. Ja sitä paitsi, eihän mun aika riittäisi edes puikkojen heiluttamiseen, tässähän täytyy käydä töissä ja opiskella, täytyy olla jatkuvasti menossa. Se oli aikaa, jolloin elämäni oli todella hektistä, olin jopa niin vauhtisokeuden huumassa, että en enää osannut pysähtyä.

Yhtenä iltana istuin sohvalla ja katselin telkkaria. Sieltä ei tullut mitään katsomisen arvoista ja tuntui, etten kestä edes telkkarin ääntä. Niinpä kaivoin sukkapuikot esiin taas ja uudet sukat alkoivat valmistua. Huomasin pikkuhiljaa, että kutoessani huomaamatta sain omia sekavia ajatuksia järjestykseen ja kun kudoin, suljin kaiken ympäriltäni pois. Ei tv:n mölyä, ei koulukirjoja vain hiljaisuus, silmukat puikolla ja rauhallisuus. Huomaamattani sukan kutomisesta oli tullut minulle tapa pysähtyä ja rauhoittua, hiljentyä, viettää aikaa vain omien ajatusteni kanssa, ja oman itsensä kanssa.

Tämän jalon taidon opittuani on erivärisiä sukkia syntynyt kuin itsestään. Kudoin myös kesällä. Tekemäni sukat eivät edusta minulle vain villasukkia, enkä voi sanoa, että kutoisin vain kutomisen ilosta.  Se on minulle terapiaa ja kaivattua rauhoittumista. Teen mielelläni iloisista väreistä sukkia ja olenkin huomannut, että valitsemani langan väri kertoo mielialastani ja on yhteydessä omiin ajatuksiin. Mielelläni anna villasukkia lahjaksi. On hienoa, kun joku arvostaa suuresti sitä, että vaikka lahja ei olisi priimaa, se on sentään itse tehty. Ja jokaisessa silmukassa on piilotettuna pala terapiaa, rauhaa ja mukavia ajatuksia. Toiset saavat lämpimät varpaat ja minä saan siinä samalla mielenrauhaa.

Löysin villasukkien syvemmän olemuksen. Niissä piilee terapia, niissä on tapa hiljentyä ja nauttia pelkästä olemisesta puikkoja heiluttaen. Niiden avulla olen oppinut pysähtymään ja nauttimaan olosta ilman tausta hälyä. Ja tämän olemuksen lisäksi, villasukkien ohje on oman rakkaan mummini peruja. Mummi opetti äidille ja oma äitini taas neuvoi minua. Muistan, kuinka mummini vitsaili, että ”Kun sen päivän näkisi, että sais sun kutomat sukat jalkaansa.”, tiesi, että en pidä käsitöistä. Rakas mummini sen päivän näki, hän sai 90-vuotis syntymäpäivälahjaksi minulta sukat, jotka olin itse tehnyt, vain mummia varten. Jos olisin vielä lykännyt tämän taidon opettelua, ei mummi olisi ikinä saanut jalkaansa sukkia, jotka minä, ei-ollenkaan-käsityö-ihminen, olen tehnyt. Ja vaikka mummi on nyt poissa, muistan häntä aina sukkia tehdessäni, kiitollisena ja rakkaudella.