keskiviikko, 8. lokakuu 2014

Juuret

”Mistä sä oot kotoisin?” asia, mitä on varmasti kysytty meiltä jokaiselta jossain vaiheessa. Itselleni tämä kysymys tuli tutuksi kun muutin toiselle paikkakunnalle. Puheestani kuuli, että olen muualta, ja toisinaan kuulen edelleen, että ulosantini on tietyn murteen säväyttämää. Tällä kysymyksellä kysyjä viittaa siihen, että missä ne juuret on.

Mä olen aikaisemmin ajatellut, että mun omat juuret ovat vain ja ainoastaan paikassa, jossa olen kasvanut, viettänyt lapsuuteni, nuoruuteni. Valtaosa sukujuuristani toki on tällä pienellä paikkakunnalla, mutta ei kaikki. Muutamia vuosia takaperin tapasin sukulaisiani, joita en ollut aikaisemmin tavannut. Ja kun puhutaan sukulaisista, on sukulaisten välillä aina jokin yhdistävä tekijä, joka tekee sukulaisista sukulaisia, hengen heimolaisia, samaa verta ja lihaa. Yhdistävä tekijä on yhteiset juuret. Aivan! Eipä asia olekaan niin, että kaikki juureni ovat Keski-Suomessa!

Olen tietysti aina tiennyt, että pappani on kotoisin muualta, mutta en ole asiaa kovin pohtinut ja mieltänyt omia juuriani papan synnyinseudulle, seuduille jossa papastani kasvoi komea nuori mies, seudulle, jossa pappani kävi koulua, leikki leikkejään. Tavattuani näitä ”uusia sukulaisia” aloin miettimään enemmän sitä, mistä olen oikeasti tullut ja missä ne juuret ovat. Uusien sukulaisten kanssa meitä yhdistää Pohjanmaa. Asia tuli konkreettisemmaksi tavatessani näitä mulle uusia, aivan mahtavia tyyppejä.

Monesti en ole tavannut tätä valiojoukkoa, mutta joka kerta kun on kokoonnuttu yhteen, kyllä sen tuntee että on omiensa kanssa, sen vain tuntee! Ja itselle suku ja perhe ovat aina olleet tärkeitä asioita ja ympäristö, missä olen tuntenut yhteenkuuluvuuden tunnetta. Perhe ja suku ovat turvaverkko, jossa jokaisesta pidetään huolta ja välitetään. Nämä samat tunteet ovat kasvaneet myös ”uusien sukulaisten” kanssa. Ja tätä tunnesidettä haluan vahvistaa. Vaikka on mennyt vuosia, että en ole näitä loisto tyyppejä tavannut, tai ylipäänsä tiennyt heidän nimiään, se ei ole vienyt sukulaisuutta kauemmaksi.

Elämässä on ollut ylämäkiä ja alamäkiä, vuosien varrella sitä on miettinyt että kuka oikeasti olen, miksi olen sellainen kuin olen, mitkä ovat omat arvoni ja mitkä asiat ovat minulle tärkeitä. On tapahtunut paljon muutoksia, itsensä opettelua ja tutkiskelua. Sitä kai jokainen meistä tekee jossain elämänsä vaiheessa. Mutta miksi sitten ne omat juuret ovat nyt nousseet esille, ja miksi nyt olen asioita alkanut pohtia? Siksi, että uusien ihmisten myötä asiat konkretisoituivat, papan lapsuus sai kasvot.

Itselleni oli huippuhetki, kun pääsin käymään Pohjanmaalla. En ollut siellä ikinä käynyt. Ja mikä tästä teki vielä mahtavampaa oli se, että pappani oli mukana ja kertoi tarinoita. Kävimme viemässä kynttilän papan isän haudalle, kävimme papan isän torpalla, papan mummolassa ja ehkä kaikista huikein paikka oli ränsistynyt pieni mökki. Mökin pihaan ei mennyt enää tietä, jota autolla olisi voinut ajaa, oli vain pitkää heinikkoa. Mökki näytti asumiskelvottomalta ja pihassa kasvoi polviin asti heinää, ei siis maiseman katsojan silmiin mikään ”wau-elämys”. Miksi asia oli sitten minulle niin iso juttu? Siksi, että kyseessä oli papan äidin lapsuuden koti, oltiin siis kirjaimellisesti omilla juurilla, paikassa, joka yhdistää minut näihin uusiin sukulaisiin. Mulla on valokuva, jossa on kolmet kengät; isäni isän, mun isän ja mun kengät. Siinä me seistään kolmessa polvessa omilla juurilla. Papalla on jo ikää, huomasin, että päivän reissu uuvutti häntä, mutta huomasin myös, kuinka se oli hänelle tärkeää ja kuinka hän oli liikuttunut. Se oli iso päivä, meille kaikille.

Tavoilleni uskollisena, ei mulle riitä se, että tiedän paikat, missä juureni ovat, pitää ymmärtää enemmän. Paljon siis heräsi pohdintaa. Ajatukset virtasivat syvemmälle. Juuret. Niin, puillakin on juuret. Niiden avulla ne ovat tukevasti maassa, niiden avulla ne kasvavat ja tulevat vahvoiksi. Ihmisillä on myös juuret. Juuret kiinnittävät meidät ja tarjoavat mahdollisuuden kasvaa, juuret sitovat meidät toisiin ihmisiin, juuret opastavat, tekevät meistä vahvoja. Juurien ansioista me olemme kehittyneet siihen, missä tänään seisomme. Juuret pitävät meidät omalla tavallaan kiinni tietyssä ympäristössä, tunnesiteen tavoin, ne liittävät meidät toisiin ihmisiin, joita kutsutaan perheeksi, suvuksi.

Ei siis pidä unohtaa juuriaan, ei pidä unohtaa, että samoilta juurilta on monta muutakin ihmistä ponnistanut. Ja mikä onkaan hienompi lahja, kuin oppia tuntemaan heitä, jotka on toisiinsa kiinnitetty samoilla juurilla.

Jotta mä ymmärrän itseäni, jotta mä voisin tietää mihin olen menossa, mun pitää tietää mistä olen tulossa. Mun vaan pitää saada tietää, millaiset ihmiset ja asiat ovat antaneet mulle kasvualustan, ne juuret.

keskiviikko, 8. lokakuu 2014

Kutsun mua

Itsensä vähättely, armoton dissaus, tyytymättömyys omaan itseen, niin sisäiseen kuin ulkoiseen minään. Tuntuu olevan muodissa. Itsekin tähän muotivillitykseen sortuneena. Miksi sitten ajatellaan, että ei voisi pitää omasta itsestään? Miksi omia heikkoja kohtia korostetaan enemmän kuin vahvuuksia? Jos itsensä kanssa viihtyy, viihtyvät toisetkin kanssasi paremmin. Itseensä tyytyväinen ihminen säteilee ja koko olemuksesta huomaa, että hän voi hyvin. Ja niin kuin vetovoiman laki kertoo; hyvä vetää puoleensa hyvää.

Mikä tekee niin vaikeaa huomata omat vahvuudet ja omat hyvät puolet, joita toiset meissä näkevät? Meiltä puuttuu kyky nähdä itsemme toisten silmin. Jokaisella meillä on ympärillään toisia ihmisiä: perhettä, ystäviä. Ja ajatella, he rakastavat sinua! Rakastavat juuri sellaisena kuin olet. Näkevät sinussa paljon hyvää. Onko siis aiheellista väheksyä itseään ja näin tuoda vain enemmän esille omia heikkoja kohtiaan? Ei ole ollenkaan syntistä tai itsekeskeistä sanoa, kuinka hyvä tyyppi on. Ei ole väärin kantaa itseään ylpeydellä. Eikä ole todellakaan väärin pitää itsestään. Nämä ovat keinoja, joilla viestittää toisille, kuinka hyvä heebo on ja kuinka säteilee sisältä. Tapaat toistuvasti uusia ihmisiä eri tilanteissa. Jotta uudet tapaamasi ihmiset voisivat sinua arvostaa, täytyy sun arvostaa myös itse itseäsi ja antaa sen arvostuksen näkyä.

Elämässä on tietysti täysin normaalia kokea tyytymättömyyttä, epäonnistumisia, mutta kannattaako niihin hetkiin jäädä kiinni ja takertua? Väitän, että ei kannata. Yksittäinen tilanne, yksittäinen epäonnistumisen hetki ei todellakaan määritä sitä, millainen loisto tyyppi oikeasti olet! Siispä, katse irti maasta, nenä pystyyn; olet paras sinä, rakastettava, rakastava ja ainutlaatuinen. Sitä tosiasiaa ei mokat ja yksittäiset epäonnistumiset muuta!

Tavoitellaan täydellisyyttä. Virheetöntä elämää, virheetöntä vartaloa, virheetöntä parisuhdetta. Media tarjoaa meille kasapäin soopaa siitä, millainen on virheetön vartalo, millaista on täydellinen elämä. Jokaisen langan laihan mallin vartalon takana on oikea ihminen, eikä miljonääri äitienkään elämä ole niin loistokasta kuin media antaa meidän ymmärtää.

Somessa on ollut kampanja, jossa paperille kirjoitetaan ominaisuus, asia, jolla sinua on haukuttu. Ikävät asiat ruksataan yli ja paperille kirjoitetaan ominaisuuksia, asioita, joita haluaisi toisten sinussa näkevän, joilla haluaisit itseäsi kutsuttavan. Kampanja on tarkoitettu koulukiusaamista vastaan. Kun itse tästä kuulin, vieroksuin koko asiaa. Seuraavana päivänä kuitenkin sen tein; kirjoitin paperille ikäviä asioita, joita olin itsestäni kuullut sanottavan, vedin ruksit niiden päälle ja alle kirjoitin jotain, mitä toivoisin toisten minussa näkevän.

Kaksi kärpästä yhdellä iskulla: osoitus siitä, että en hyväksy kiusaamista ja rohkeus tuoda esiin omia hyviä ominaisuuksia. Mietin, että jokaisen tulisi tehdä sama veto. Jos ei koulukiusaamisen puolesta, niin oman itsensä vuoksi. Ottaa kuva, jossa pitelee paperia, johon on itse kirjoittanut jotain hyvää itsestään, katsonut itseään toisten silmin. Ei ole perisynti rakastaa itseään ja kertoa rohkeasti muille, mitä hyviä ominaisuuksia sussa on. Sä joka tätä luet, olet kuitenkin loisto tyyppi, miksi et anna sen näkyä. Luovu edes hetkeksi itsesi dissaamisesta, avaa silmät kaikelle sille hyvälle ja kauniille, mitä sussa on, katsele itseäsi toisten silmin. Anna kaiken sen hyvän ja kauniin, mitä kannat mukanasi, näkyä myös toisille. Kanna itseäsi ylpeydellä, ylpeydellä siitä, että sinä olet maailman paras sinä.

keskiviikko, 8. lokakuu 2014

Kriisipuuroa

Olen tässä mietiskellyt ikäkriisejä. On kolmenkympin kriisiä, viidenkympin villitystä, keski-iän kriisiä. Puhumattakaan siitä parikymppisen tietämättömyyden kriisistä, kun ei tiedä kuka on, mitä haluaa ja mihin on matkalla.

Itse ylitin juuri kriittisen iän ja täytin 30. Tuo ikä on omalla tavallaan ehkä hiukan pelottava, ainakin se kuulostaa riipivältä. Vanhakantaisen ajattelun mukaan kolmekymppisen elämän tulisi olla jo uomissaan ja vakiintunutta; vakituinen työ, lapset, parisuhde vakaalla pohjalla, mielellään jo papin aamenella höystettynä, talo, kesämökki, pihassa farmariauto, kaksi koiraa, kissa, kuusi marsua ja kumivene. Mietin omaa elämääni. Vuokra-asunto, ei lapsia, ei parisuhdetta, ei vakituista työtä, vaan sijaisen pesti, vastavalmistunut, selkäleikkauksesta vajaa viikko. Kovin on eksoottinen yhdistelmä. Syntymäpäivänäni makoilin hetken hiljaa, leikkauskipujen kourissa mietin hetken, että jumaliste kuinka vanha mä olen! Voi, voi, voi, saanko mä ikinä vakaata parisuhdetta, menenkö ikinä naimisiin. Ja entäs ne lapset, biologinen kello alkaa kohta huutaa hoosiannaa, ehdinkö mä tehdä lapsia?

Hetken siinä omassa kauhussani kierin, tapani mukaan liioittelin asiat ja sitten tajusin. Tajusin sen, että elämäni on mun näköistä elämää, eikä sellaista kuin sen pitäisi ehkä toisten mielestä olla.  Kuka nyt on oikeastaan edes keksinyt nämä tyhmät ikäkriisit lietsomaan ihmistä ajattelemaan, miten asioiden pitäisi olla?  Jos ikäkriisejä ei ikinä olisi keksitty, silloinhan ei kukaan tietäisi niiden olemassaolosta, ja kun niistä ei tiedettäisi, osaisivatko ihmiset kenties nauttia paremmin omanlaisestaan elämästään sen sijaan, että ajattelisivat millaista elämän PITÄISI olla ehkä toisten mielestä.

Kriisistä kriisiin, yhtä kriisipuuroa tuntuu olevan ihmisen elämä. Missä ihmeen välissä ihminen ehtii oikeasti elää ja nauttia, kun aikaa tuhlataan siihen, että sekoitellaan vaan paksua kriisipuuroa. Vanhakantaiset ajattelut aiheuttavat päänvaivaa siitä, miten pitäisi tehdä, missä järjestyksessä pitäisi tehdä, miten pitäisi olla ja elää. Pitäisi ja pitäisi, ainahan sitä kaikkea pitäisi. Pitäisi varmaan tunkea koko pitäisi paikkaan, mihin ei auringon valo osu. Kannattaakin siis pysähtyä hetkeksi miettimään, onko nämä ”pitäisi olla ja tehdä” sellaisia asioita, mitä ympäristö ehkä olettaa, vai ovatko ne asioita, joita oikeasti itse haluaa. Jos kyseessä on ”toisten pitäisi”, ei siihen kannata tuhlata aikaa ja energiaa. Mutta jos on kyseessä omat halut ja toiveet, siihen kannattaa tarttua.

Tässä kriisin kynnyksellä tulin siihen lopputulokseen, ettei ikäkriisejä ole oikeasti olemassakaan. Ne on vain jokin keksintö, joilla huijataan meitä ihmisiä luulemaan, että tietyn ikäisenä asioiden pitää olla tietyllä tavalla. Omat kriisipuurot saa mun puolesta palaa pohjaan, mulla ei ole aikaa sitä sekoitella ja pitää huolta että oma kriisipuuro voi hyvin. Eikä se ole mulle edes tärkeää. Sen ajan, mitä käyttäisin kriisipuuron sekoittamiseen, voin käyttää siihen, millä on oikeasti merkitystä, elää tätä mun näköistä hupsua elämää. Elämä on se mikä tapahtuu juuri nyt!

 

 

keskiviikko, 8. lokakuu 2014

Tähtitaivas kattona

Vietin eilen illalla (tai oikeastaan yöllä) aikaa toisten ihmisten seurassa. Kiireetön ja rento fiilis, muutama siideri, pitkiä jutusteluja. Ajantaju hävisi aivan kokonaan. Olin niin kiinni siinä hetkessä ja hyvän fiiliksen ympäröimänä.

Puhuttiin mm. nykyajasta ja siitä miten kehittyvä teknologia on muuttanut asioita suuntaan jos toiseen. Silloin  kun oltiin vielä pieniä, kesäpäivät rymyttiin ulkona, jos kaipasi leikkikaveria, mentiin soittamaan toisen ovikelloa. Ei silloin ollut kännyköitä saatika minkäänlaisia someja. Kanssakäyminen toisten kanssa oli aitoa ja vuorovaikutus tapahtui nenäkkäin.

Jutustelun lomassa ei tullut edes näprättyä puhelinta (vaikka olenkin tunnistanut itselläni älypuhelin riippuvuuden). Olo oli kaikin puolin niin mukava, juuri siinä hetkessä ja juuri niissä puitteissa, jotka ympäröivät; elokuun lämmin hämärä, toinen ihminen läsnä ja käsin kosketeltavissa. Kaikki ympärillä ollut häly vain hävisi.

En tiedä, johtuiko siitä, että olin niin hyvän fiiliksen vallassa vai mistä, mutta en ole koskaan aikaisemmin ollut niin ihmeissäni tähdistä taivaalla. KYLLÄ! Eihän ne taivaalla kimaltavat pienet pisteet ole minulle uusi asia. Mutta jotenkin näin ne eri tavalla kuin aikaisemmin. Istua tähtitaivaan alla, se tuntui vain jotenkin niin täydelliseltä siinä hetkessä. Vaikka taivalla oli pilviä, pystyi silti taivaalta löytämään muutamia tähtiä. Ja mitä tarkemmin taivaalle katsoi, tähtiä löytyi koko ajan lisää.

Ajattelin, että tämä yöllinen taivaalle tuijottelu ja tähtien bongailu sekä ihastelu kuvastaa elämää. Elämä voi olla hetkittäin pilvistä, mutta kun ei keskity pilviin vaan keskittyy kauniisiin kimaltaviin tähtiin, pilvet väistyvät ja tähtiä voi nähdä lisää. Elämässä ei siis kannata keskittyä kurjiin ja energiaa kuluttaviin asioihin, vaikka niiden olemassaolon näkisikin. Kun keskittyy hyvään ja kauniiseen, niin kuin tähtiin, kuin huomaamatta pilvet väistyvät  niiden tieltä. Elämä on täynnä kirkkaita hetkiä, niin kuin taivas täynnä tähtiä, niitä pitää vain osata etsiä ja luottaa siihen, että pilvienkin takana ne ovat olemassa ja odottavat että pääsevät tuikkimaan.

Mietin myös sitä, miten yllättävissä paikoissa ja tilanteissa voi löytää ihastuttavia asioita. En olisi ikinä voinut uskoa, että keskeltä kaupunkia, baarin sisäpihalta voisi löytää palan jotain kaunista. Ei ole siis väliä missä olet, kun osaat pitää silmäsi ja sydämesi auki, osaat katsoa ihmetellen ja kysyvin silmin. Kun huomaa ympärillään asioita, jotka saattavat tuntua pieniltä, niistä kasvaa yllättäen isoja, asioita joista jää jälki, asioita, jotka tuovat uusia merkityksiä.

Ja vaikka tämä tähtitaivas löytyi baarin sisäpihalta, ei tähän tarinaan liity humala. Nauttimiseen ei vaadita humalaa, on lupa nauttia ja iloita myös selvinpäin.  Sanotaan, että elämä on parasta huumetta, ja niin se on. Pitää vain uskaltaa heittäytyä. Pitää uskaltaa nauttia elämästä, ihastua tähtitaivaaseen, olla kiinni juuri siinä hetkessä, nauttia toisen aidosta läsnäolosta ja olla itsekin aidosti läsnä, käsin kosketeltavissa.

keskiviikko, 8. lokakuu 2014

Läpipaskaa kasvatusta

Syksyn tullen on taas koulukiusaaminen ollut esillä, ainakin somen valtakunnassa. Se asia herättelee tunteita ja mielipiteitä, vahvojakin. Somessa käydyn kommenttien vaihtamisen myötä mä aloin miettimään omaa lapsuuttani ja nuoruuttani. Kaikkea sitä, miten mua on kasvatettu, omia vanhempiani.

Monet itku-potku-raivarit kaupan karkkihyllyn edessä, tukkapöllyä, kotiarestia, varattu kolmen viikon kielimatka Englantiin, joka sitten peruttiin kun törttöilin, en saanut kalliita farkkuja vaikka MÄ HALUSIN, ja nimenomaan TARVITSIN, koska kavereillakin sellaiset oli. Ei-sana ei-sanan perään, kieltoja, miettikää miten kamalan julmia mun vanhemmat oli. Miten läpipaskaa kasvatusta, täysin verrattavissa oikein ripulipaskaan!

Nyt mä olen jo iso, en halua sanoa, että aikuinen, mä asun yksin, olen saavuttanut unelmiani, mulla on ammatti mistä olen haaveillut, mä olen onnellinen. Isonakin oon kokenut pettymyksiä, saanut itku-potku-raivareita, joutunut tekemään hitosti töitä sen eteen, mitä oon saavuttanut (ja saavutuksilla en puhu pankkitilin saldosta vaan kaikesta muusta). Oon tuntenut epäonnistumisen tuskaa, tehnyt virheitä. Silti mä koen olevani onnellinen.

Jo pienenä opin, ettei aina saa mitä haluaa, eikä se riitä että vaan haluaa. Jotta voi saavuttaa haluamansa päämäärän, pitää asioiden eteen tehdä jotain, ja pitää kestää pettymyksiä ja epäonnistumisia. Ne useat ei-sanat, jotka silloin tuntuivat maailman lopulta, ovat olleet todella tarpeen. Niiden myötä opin jo pienenä käsittelemään pettymyksiä ja näkemään vaivaa asioiden eteen. En ole saanut kaikkea, mikä on rahalla ostettavissa, ja voin sanoa, että se otti todella pahasti päähän teini-ikäisenä. Näin kuitenkin opin, ettei kaikki asiat ole rahalla ostettavissa ja ettei raha ja materia tee ihmistä onnelliseksi.

Mä olen luonteeltani aika temperamenttinen ja tulisieluinen tapaus. Varsinkin silloin kun mä suutun. Mitä seuraa siitä, kun tulisieluiselle sanotaan ”ei, et sä saa kaikkee.”? Huuto, möykkä, ovien paiskominen, jumalaton kiukku ja kirosanat. Kuinka usein mä huusinkaan äidilleni ”Vittu et mä vihaan sua!”, tarkoittamatta sitä. Tai ehkä mä just sillä hetkellä vihasin sitä vanhaa käkkää, joka ei ymmärtänyt teini-ikäisen tytön tarpeista ja elämästä mitään. Tai niin mä silloin luulin. Äiti rukka joutui kuulemaan huutoa, rakasti mua silti ja kyllä mä tiedän sen, että äiti tiesi että mäkin sitä rakastan ja tarviin. Kotona on otettu todella rajusti yhteen, etenkin äidin kanssa, olen sanonut kamalia asioita niitä tarkoittamatta, on mökötetty ja luimisteltu alta kulmien. Mutta aina on selvitty, koska asioista on puhuttu ja riidat selvitetty puhumalla. Olen oppinut pyytämään anteeksi ja sanomaan ääneen ”Olin kohtuuton, anteeksi että sua loukkasin. En tarkoittanut mitä sanoin.” Anteeksi pyytäminen, yksi elämän perusasia, jonka opin jo lapsena.

Mä en ollut ainut lapsi talossa. Mulla oli myös isoveli. Ajatelkaa miten kohtuutonta on se, ettei meillä ollut omia huoneita! Yritä siinä sitten olla ja elää kun samassa huoneessa on teini-ikäinen miehen alku, joka huudattaa rokkia, ei mitään yksityisyyttä! Kavereillakin oli oma huone, miksei mulla sitten ollut? Vanhempani olisivat voineet hankkia isomman asunnon, jotta saadaan omat huoneet, vähintäänkin kohtuullista. Se, että jaoin huoneeni isoveljeni kanssa, opetti sen, että toisen yksityisyyttä pitää kunnioittaa ja että asiat jaetaan. Tämähän pätee aikuisen elämässä; yleensä asiat etenevät siihen, että jaat asunnon toisen ihmisen kanssa, huoneen jakaminen saa suuremmat mittasuhteet.

Äitini on omalla esimerkillään opettanut ja näyttänyt, mitä tarkoittaa antaa anteeksi ja tehdä se rakkauden nimissä. Hän on myös omalla esimerkillään näyttänyt, mitä tarkoittaa kun omistaa suuren ja rakastavan sydämen. Isäni on taas opettanut minulle työn tekemisen tärkeyden. Olen ihminen, joka elää vahvasti tunnepohjaisesti. Isäni on taas järkipohjainen. Kun olen sanonut ”Minusta tuntuu, että…” niin on isäni ollut se, joka sanoo: ”Ajattelehan tyttö nyt järjellä.”. Napakasti, mutta lempeästi. Epäonnistumisen tuskassa on isä ollut se, joka on kannustanut eteenpäin. ”Pää pystyyn ja yritä uudestaan, kovemmin.” Tämän lauseen olen kuullut lukuisia kertoja.

Mitä tulee ammattiin ja työhön, en ole seurannut kummankaan vanhempani jalanjälkiä, mutta heidän esimerkillään ja opeillaan on suuri vaikutus. Äitini opetti, että jos ei jotain asiaa osaa, niin sitten opetellaan, isä on taas näyttänyt esimerkkiä ahkeruudesta ja siitä, että pitää tuntea intohimoa siihen, mitä tekee.

Läpipaskan kasvatuksen myötä olen saanut parhaat eväät elämään. Arvatkaa mikä on kuitenkin parasta? Se, että mua on aina, siis oikeasti IHAN AINA, rakastettu sellaisena kuin olen. Olen tehnyt asioita, joista äiti ja isä ei varmasti ole ylpeitä, oon aiheuttanut surua ja huolta, itkua ja unettomia öitä. Siltikin, mua on rakastettu, minuna. Koskaan vanhempani eivät ole kääntäneet mulle selkäänsä ja sanoneet ”Koitahan tyttö nyt vaan pärjäillä.” Kipeinäkin hetkinä, täysin murtuneena olen saanut vanhemmiltani tukea ja turvaa, niin lapsena, teininä kuin myös nyt isona. Kotiovelta ei ole ikinä käännytetty pois, ne ovet on aina olleet auki ja tiedän, että ne ovat vieläkin.

Jo lapsena sain tehdä asioita, joista pidin ja jotka olivat minulle tärkeitä. En muista, että äiti ja isä olisivat ikinä vaatineet mua tekemään jotain vain sen takia, että he haluaisivat minusta tietynlaisen. Mä sain kulkea omat polkuni ja sain tukea ja kannustusta. Mä olin joskus aivan varma, että mut on vaihdettu synnytyslaitoksella tai että mut on adoptoitu. Tunsin olevani täysin erilainen kuin vanhempani, en nähnyt mitään yhteistä siinä, mitkä asiat olivat kivoja. Äitini on ollut aina kova tekemään käsitöitä, kokkaaminen ja ruoka on ollut hänelle tärkeää kuin myös puhdas ja siisti koti. Mä inhosin käsitöitä, ja vielä kun  omilleni muutin, ei keittiöhommat olleet hallussa, enkä kovin innokkaasti äidin kanssa keittiössä muista häärineeni, oma huoneeni oli myös aina kuin pommin jäljiltä. Isän intohimona taas oli metsästys, luonnossa kuljeskelu ja palokunta toiminta. Luonnossa liikkuminen ei ollut tosiaankaan mun juttu ja ajatus jostain inhottavasta ensiaputoiminnasta tai toisten auttamisesta omalla panoksellaan suorastaan kuvotti mua. Mä se lauloin vaan kuorossa, soitin pianoa, kävin voimistelemassa ja halusin kirjoittaa. Ei mitään yhtäläisyyksiä vanhempieni intohimoihin ja harrastuksiin. Silti sain kaiken tuen ja kannustuksen näihin asioihin ja mun annettiin niitä tehdä, koska mä pidin niistä.

Nyt kun ikää tullut, huomaan kuitenkin yhtäläisyyksiä. Jopa pelottavan paljon.  Mä tykkään kutoa, entinen keittiön kauhu tykkää kokkailla muille, mulle on tärkeää että koti on puhdas ja siisti, rentoudun luonnossa liikkuessani, nautin luonnon hiljaisuudesta ja kauneudesta, ja isäni kanssa harrastimme yhdessä palokunta toimintaa ja samassa tiimissä monet kerrat on autettu rintakipuista ja on oltu yhdessä elvyttämässä. Mua ei ole pakotettu pitämään näistä asioista, jollain epämääräisen hassulla tavalla näistä asioista on vain tullut osa elämää.

En tiedä, mitä olen itse vanhemmilleni opettanut, toivottavasti kuitenkin jotain. Luulen, että yksi asia mitä vanhempani ovat mun kanssa eläessään oppineet, on se, ettei ole väliä miltä ulkokuoreni näyttää, eikä ulkoinen olemukseni muuta sitä, mitä kuoren alla olen. Päänpyörityksiä ovat aiheuttaneet lävistykseni, tatuointini, räikeät hiukseni. Ainakin isällä on ollut vaikeuksia sulatella näitä asioita, mutta enää ei vanhan isäukon silmät muljahda ympäri, jos hiukset ovatkin lilat tai pinkit, tai jos nahkaan ilmestyy uusi kuva. Tai ei se ainakaan enää asiasta huomauttele.

Tämä siis kiitoksena äidille ja isälle tästä läpipaskasta kasvatuksesta, ja kiitoksena siitä, että synnytyslaitoksella ei takapuoleeni laitettu kultalusikkaa, vaikka joskus tuntui että helpompaa olisi teinin elämä ollut kultalusikka pakaroiden välissä. Teidän avulla olen oppinut erottamaan hyvän pahasta ja oikean väärästä. Tämän läpipaskan kasvatuksen myötä olen saavuttanut unelmiani ja olen onnellinen. Kiitos teille siitä, että olen saanut huutaa, olla vihainen, itkeä ja nauraa, tuntea kaikkia tunteita isosti. Kiitos jokaisesta julmasta ei-sanasta, kiitos tyhmistä rajoista, kiitos suuresta rakkaudesta.

Rakastan teitä äiti ja isä.