Syksyn tullen on taas koulukiusaaminen ollut esillä, ainakin somen valtakunnassa. Se asia herättelee tunteita ja mielipiteitä, vahvojakin. Somessa käydyn kommenttien vaihtamisen myötä mä aloin miettimään omaa lapsuuttani ja nuoruuttani. Kaikkea sitä, miten mua on kasvatettu, omia vanhempiani.

Monet itku-potku-raivarit kaupan karkkihyllyn edessä, tukkapöllyä, kotiarestia, varattu kolmen viikon kielimatka Englantiin, joka sitten peruttiin kun törttöilin, en saanut kalliita farkkuja vaikka MÄ HALUSIN, ja nimenomaan TARVITSIN, koska kavereillakin sellaiset oli. Ei-sana ei-sanan perään, kieltoja, miettikää miten kamalan julmia mun vanhemmat oli. Miten läpipaskaa kasvatusta, täysin verrattavissa oikein ripulipaskaan!

Nyt mä olen jo iso, en halua sanoa, että aikuinen, mä asun yksin, olen saavuttanut unelmiani, mulla on ammatti mistä olen haaveillut, mä olen onnellinen. Isonakin oon kokenut pettymyksiä, saanut itku-potku-raivareita, joutunut tekemään hitosti töitä sen eteen, mitä oon saavuttanut (ja saavutuksilla en puhu pankkitilin saldosta vaan kaikesta muusta). Oon tuntenut epäonnistumisen tuskaa, tehnyt virheitä. Silti mä koen olevani onnellinen.

Jo pienenä opin, ettei aina saa mitä haluaa, eikä se riitä että vaan haluaa. Jotta voi saavuttaa haluamansa päämäärän, pitää asioiden eteen tehdä jotain, ja pitää kestää pettymyksiä ja epäonnistumisia. Ne useat ei-sanat, jotka silloin tuntuivat maailman lopulta, ovat olleet todella tarpeen. Niiden myötä opin jo pienenä käsittelemään pettymyksiä ja näkemään vaivaa asioiden eteen. En ole saanut kaikkea, mikä on rahalla ostettavissa, ja voin sanoa, että se otti todella pahasti päähän teini-ikäisenä. Näin kuitenkin opin, ettei kaikki asiat ole rahalla ostettavissa ja ettei raha ja materia tee ihmistä onnelliseksi.

Mä olen luonteeltani aika temperamenttinen ja tulisieluinen tapaus. Varsinkin silloin kun mä suutun. Mitä seuraa siitä, kun tulisieluiselle sanotaan ”ei, et sä saa kaikkee.”? Huuto, möykkä, ovien paiskominen, jumalaton kiukku ja kirosanat. Kuinka usein mä huusinkaan äidilleni ”Vittu et mä vihaan sua!”, tarkoittamatta sitä. Tai ehkä mä just sillä hetkellä vihasin sitä vanhaa käkkää, joka ei ymmärtänyt teini-ikäisen tytön tarpeista ja elämästä mitään. Tai niin mä silloin luulin. Äiti rukka joutui kuulemaan huutoa, rakasti mua silti ja kyllä mä tiedän sen, että äiti tiesi että mäkin sitä rakastan ja tarviin. Kotona on otettu todella rajusti yhteen, etenkin äidin kanssa, olen sanonut kamalia asioita niitä tarkoittamatta, on mökötetty ja luimisteltu alta kulmien. Mutta aina on selvitty, koska asioista on puhuttu ja riidat selvitetty puhumalla. Olen oppinut pyytämään anteeksi ja sanomaan ääneen ”Olin kohtuuton, anteeksi että sua loukkasin. En tarkoittanut mitä sanoin.” Anteeksi pyytäminen, yksi elämän perusasia, jonka opin jo lapsena.

Mä en ollut ainut lapsi talossa. Mulla oli myös isoveli. Ajatelkaa miten kohtuutonta on se, ettei meillä ollut omia huoneita! Yritä siinä sitten olla ja elää kun samassa huoneessa on teini-ikäinen miehen alku, joka huudattaa rokkia, ei mitään yksityisyyttä! Kavereillakin oli oma huone, miksei mulla sitten ollut? Vanhempani olisivat voineet hankkia isomman asunnon, jotta saadaan omat huoneet, vähintäänkin kohtuullista. Se, että jaoin huoneeni isoveljeni kanssa, opetti sen, että toisen yksityisyyttä pitää kunnioittaa ja että asiat jaetaan. Tämähän pätee aikuisen elämässä; yleensä asiat etenevät siihen, että jaat asunnon toisen ihmisen kanssa, huoneen jakaminen saa suuremmat mittasuhteet.

Äitini on omalla esimerkillään opettanut ja näyttänyt, mitä tarkoittaa antaa anteeksi ja tehdä se rakkauden nimissä. Hän on myös omalla esimerkillään näyttänyt, mitä tarkoittaa kun omistaa suuren ja rakastavan sydämen. Isäni on taas opettanut minulle työn tekemisen tärkeyden. Olen ihminen, joka elää vahvasti tunnepohjaisesti. Isäni on taas järkipohjainen. Kun olen sanonut ”Minusta tuntuu, että…” niin on isäni ollut se, joka sanoo: ”Ajattelehan tyttö nyt järjellä.”. Napakasti, mutta lempeästi. Epäonnistumisen tuskassa on isä ollut se, joka on kannustanut eteenpäin. ”Pää pystyyn ja yritä uudestaan, kovemmin.” Tämän lauseen olen kuullut lukuisia kertoja.

Mitä tulee ammattiin ja työhön, en ole seurannut kummankaan vanhempani jalanjälkiä, mutta heidän esimerkillään ja opeillaan on suuri vaikutus. Äitini opetti, että jos ei jotain asiaa osaa, niin sitten opetellaan, isä on taas näyttänyt esimerkkiä ahkeruudesta ja siitä, että pitää tuntea intohimoa siihen, mitä tekee.

Läpipaskan kasvatuksen myötä olen saanut parhaat eväät elämään. Arvatkaa mikä on kuitenkin parasta? Se, että mua on aina, siis oikeasti IHAN AINA, rakastettu sellaisena kuin olen. Olen tehnyt asioita, joista äiti ja isä ei varmasti ole ylpeitä, oon aiheuttanut surua ja huolta, itkua ja unettomia öitä. Siltikin, mua on rakastettu, minuna. Koskaan vanhempani eivät ole kääntäneet mulle selkäänsä ja sanoneet ”Koitahan tyttö nyt vaan pärjäillä.” Kipeinäkin hetkinä, täysin murtuneena olen saanut vanhemmiltani tukea ja turvaa, niin lapsena, teininä kuin myös nyt isona. Kotiovelta ei ole ikinä käännytetty pois, ne ovet on aina olleet auki ja tiedän, että ne ovat vieläkin.

Jo lapsena sain tehdä asioita, joista pidin ja jotka olivat minulle tärkeitä. En muista, että äiti ja isä olisivat ikinä vaatineet mua tekemään jotain vain sen takia, että he haluaisivat minusta tietynlaisen. Mä sain kulkea omat polkuni ja sain tukea ja kannustusta. Mä olin joskus aivan varma, että mut on vaihdettu synnytyslaitoksella tai että mut on adoptoitu. Tunsin olevani täysin erilainen kuin vanhempani, en nähnyt mitään yhteistä siinä, mitkä asiat olivat kivoja. Äitini on ollut aina kova tekemään käsitöitä, kokkaaminen ja ruoka on ollut hänelle tärkeää kuin myös puhdas ja siisti koti. Mä inhosin käsitöitä, ja vielä kun  omilleni muutin, ei keittiöhommat olleet hallussa, enkä kovin innokkaasti äidin kanssa keittiössä muista häärineeni, oma huoneeni oli myös aina kuin pommin jäljiltä. Isän intohimona taas oli metsästys, luonnossa kuljeskelu ja palokunta toiminta. Luonnossa liikkuminen ei ollut tosiaankaan mun juttu ja ajatus jostain inhottavasta ensiaputoiminnasta tai toisten auttamisesta omalla panoksellaan suorastaan kuvotti mua. Mä se lauloin vaan kuorossa, soitin pianoa, kävin voimistelemassa ja halusin kirjoittaa. Ei mitään yhtäläisyyksiä vanhempieni intohimoihin ja harrastuksiin. Silti sain kaiken tuen ja kannustuksen näihin asioihin ja mun annettiin niitä tehdä, koska mä pidin niistä.

Nyt kun ikää tullut, huomaan kuitenkin yhtäläisyyksiä. Jopa pelottavan paljon.  Mä tykkään kutoa, entinen keittiön kauhu tykkää kokkailla muille, mulle on tärkeää että koti on puhdas ja siisti, rentoudun luonnossa liikkuessani, nautin luonnon hiljaisuudesta ja kauneudesta, ja isäni kanssa harrastimme yhdessä palokunta toimintaa ja samassa tiimissä monet kerrat on autettu rintakipuista ja on oltu yhdessä elvyttämässä. Mua ei ole pakotettu pitämään näistä asioista, jollain epämääräisen hassulla tavalla näistä asioista on vain tullut osa elämää.

En tiedä, mitä olen itse vanhemmilleni opettanut, toivottavasti kuitenkin jotain. Luulen, että yksi asia mitä vanhempani ovat mun kanssa eläessään oppineet, on se, ettei ole väliä miltä ulkokuoreni näyttää, eikä ulkoinen olemukseni muuta sitä, mitä kuoren alla olen. Päänpyörityksiä ovat aiheuttaneet lävistykseni, tatuointini, räikeät hiukseni. Ainakin isällä on ollut vaikeuksia sulatella näitä asioita, mutta enää ei vanhan isäukon silmät muljahda ympäri, jos hiukset ovatkin lilat tai pinkit, tai jos nahkaan ilmestyy uusi kuva. Tai ei se ainakaan enää asiasta huomauttele.

Tämä siis kiitoksena äidille ja isälle tästä läpipaskasta kasvatuksesta, ja kiitoksena siitä, että synnytyslaitoksella ei takapuoleeni laitettu kultalusikkaa, vaikka joskus tuntui että helpompaa olisi teinin elämä ollut kultalusikka pakaroiden välissä. Teidän avulla olen oppinut erottamaan hyvän pahasta ja oikean väärästä. Tämän läpipaskan kasvatuksen myötä olen saavuttanut unelmiani ja olen onnellinen. Kiitos teille siitä, että olen saanut huutaa, olla vihainen, itkeä ja nauraa, tuntea kaikkia tunteita isosti. Kiitos jokaisesta julmasta ei-sanasta, kiitos tyhmistä rajoista, kiitos suuresta rakkaudesta.

Rakastan teitä äiti ja isä.