Olen tässä mietiskellyt ikäkriisejä. On kolmenkympin kriisiä, viidenkympin villitystä, keski-iän kriisiä. Puhumattakaan siitä parikymppisen tietämättömyyden kriisistä, kun ei tiedä kuka on, mitä haluaa ja mihin on matkalla.

Itse ylitin juuri kriittisen iän ja täytin 30. Tuo ikä on omalla tavallaan ehkä hiukan pelottava, ainakin se kuulostaa riipivältä. Vanhakantaisen ajattelun mukaan kolmekymppisen elämän tulisi olla jo uomissaan ja vakiintunutta; vakituinen työ, lapset, parisuhde vakaalla pohjalla, mielellään jo papin aamenella höystettynä, talo, kesämökki, pihassa farmariauto, kaksi koiraa, kissa, kuusi marsua ja kumivene. Mietin omaa elämääni. Vuokra-asunto, ei lapsia, ei parisuhdetta, ei vakituista työtä, vaan sijaisen pesti, vastavalmistunut, selkäleikkauksesta vajaa viikko. Kovin on eksoottinen yhdistelmä. Syntymäpäivänäni makoilin hetken hiljaa, leikkauskipujen kourissa mietin hetken, että jumaliste kuinka vanha mä olen! Voi, voi, voi, saanko mä ikinä vakaata parisuhdetta, menenkö ikinä naimisiin. Ja entäs ne lapset, biologinen kello alkaa kohta huutaa hoosiannaa, ehdinkö mä tehdä lapsia?

Hetken siinä omassa kauhussani kierin, tapani mukaan liioittelin asiat ja sitten tajusin. Tajusin sen, että elämäni on mun näköistä elämää, eikä sellaista kuin sen pitäisi ehkä toisten mielestä olla.  Kuka nyt on oikeastaan edes keksinyt nämä tyhmät ikäkriisit lietsomaan ihmistä ajattelemaan, miten asioiden pitäisi olla?  Jos ikäkriisejä ei ikinä olisi keksitty, silloinhan ei kukaan tietäisi niiden olemassaolosta, ja kun niistä ei tiedettäisi, osaisivatko ihmiset kenties nauttia paremmin omanlaisestaan elämästään sen sijaan, että ajattelisivat millaista elämän PITÄISI olla ehkä toisten mielestä.

Kriisistä kriisiin, yhtä kriisipuuroa tuntuu olevan ihmisen elämä. Missä ihmeen välissä ihminen ehtii oikeasti elää ja nauttia, kun aikaa tuhlataan siihen, että sekoitellaan vaan paksua kriisipuuroa. Vanhakantaiset ajattelut aiheuttavat päänvaivaa siitä, miten pitäisi tehdä, missä järjestyksessä pitäisi tehdä, miten pitäisi olla ja elää. Pitäisi ja pitäisi, ainahan sitä kaikkea pitäisi. Pitäisi varmaan tunkea koko pitäisi paikkaan, mihin ei auringon valo osu. Kannattaakin siis pysähtyä hetkeksi miettimään, onko nämä ”pitäisi olla ja tehdä” sellaisia asioita, mitä ympäristö ehkä olettaa, vai ovatko ne asioita, joita oikeasti itse haluaa. Jos kyseessä on ”toisten pitäisi”, ei siihen kannata tuhlata aikaa ja energiaa. Mutta jos on kyseessä omat halut ja toiveet, siihen kannattaa tarttua.

Tässä kriisin kynnyksellä tulin siihen lopputulokseen, ettei ikäkriisejä ole oikeasti olemassakaan. Ne on vain jokin keksintö, joilla huijataan meitä ihmisiä luulemaan, että tietyn ikäisenä asioiden pitää olla tietyllä tavalla. Omat kriisipuurot saa mun puolesta palaa pohjaan, mulla ei ole aikaa sitä sekoitella ja pitää huolta että oma kriisipuuro voi hyvin. Eikä se ole mulle edes tärkeää. Sen ajan, mitä käyttäisin kriisipuuron sekoittamiseen, voin käyttää siihen, millä on oikeasti merkitystä, elää tätä mun näköistä hupsua elämää. Elämä on se mikä tapahtuu juuri nyt!