Olipa kerran sisilisko. Se eleli itsekseen keskellä metsän vaaroja. Se oli kovin pieni ja puolustuskyvytön eläin. Pienestä koostaan huolimatta se oli kuitenkin rohkeampi ja urheampi eläin kuin olisi voinut uskoa. Se ei pelännyt poistua omasta kotikolostaan, vaikka tiesi, että turvallisen kotikolon ulkopuolella odottaa monia vaaroja ja pelottavia asioita. Sisilisko ei antanut vaarojen ja pelottavien asioiden estää sitä nauttimasta elämästä turvallisen ja hämärän kotikolon ulkopuolella. Se oli hyvin utelias ja halusi nähdä ympäröivää maailmaa, tavata toisia sisiliskoja ja nauttia toisten sisiliskojen kanssa päivän paisteesta kivellä loikoillen.

Eräänä aurinkoisena päivänä se lähti tapaamaan ystäviään läheiselle kivelle. Matka tutulle kivelle oli hurjan jännittävä. Se näki matkallaan muitakin sisiliskoja ja muita eläimiä. Sisilisko nautti elämästä, aurinko paistoi, se oli iloinen. Se saapui kivelle ennen ystäviään ja mietti kuinka mukava siinä on paistella päivää, elämä oli juuri nyt mallillaan.

Yhtäkkiä lämmittävän auringon eteen ilmestyi kumma varjo. Sisilisko ei heti ymmärtänyt, mikä se on, se oli niin hurmioissaan auringon paisteesta. Lopulta se ymmärsi, että varjo oli suuri pelottava ihminen, jonka käsi lähestyi sisiliskoa. ”Isi, tuu kattoon, mä löysin sisiliskon!” pelottava ihminen huusi kovaan ääneen. ”Tämä on nyt loppuni, nyt minä pelkään.” sisilisko ajatteli.

Tiedättekö, mitä sisiliskot tekevät, kun ne pelkäävät? Ne pudottavat häntänsä. Niin teki tämäkin urhea ja rohkea sisilisko, se pudotti häntänsä ja lähti kiitämään pakoon, turvaan. ”Huh, sepä oli lähellä! Onneksi pääsin turvaan. Häntäkin siinä tohinassa putosi, mutta ei se haittaa, sen voi kasvattaa uudestaan.” rohkea sisilisko ajatteli.

Rohkeimmatkin sisiliskot pelkäävät, joutuvat tilanteisiin joissa pitää pudottaa häntä. Vaikka häntä putoaa, ne eivät harmistu, vaan jatkavat eteenpäin reippaasti ja kasvattavat uuden hännän. Vaikka sisilisko ei ole ehjä, se tietää että matkaansa voi jatkaa, ja että häntä kasvaa kyllä takaisin. Ei auta muu kuin jatkaa rohkeasti elämää.

Elämä koettelee niin sisiliskoja, mutta myös meitä ihmisiä. Elämä saattaa yllättää odottamattomalla hetkellä, rohkeinkin voi tuntea pelkoa, vahvinkin voi mennä rikki. Elämä haastaa meitä jatkuvasti, ja vaikka tuntuu, että emme ole ehjiä, se ei saa olla este mennä eteenpäin. Ajan kuluessa rikkoutuneet palaset korjaantuvat ja niin meistä kasvaa vähitellen vahvempia. Aika korjaa ja parantaa, menneiden vaurioiden ei pitäisi antaa olla esteenä sille, missä elämme nyt. Ja se missä olemme nyt, on seurausta siitä, että olemme ehkä kokeneet vaaroja ja todella pelottavia asioita, ja pudottaneet häntämme, mutta kasvattaneet sen takaisin.

Kun puhutaan rohkeudesta, mielikuva rohkeasta ihmisestä vastaa ihmistä, joka ei pelkää, vaan ehkä pakenee. Rohkea ihminen kuitenkin kohtaa kaiken vastaan tulevan, rohkea ihminen tuntee pelkoa, menee rikki, mutta rohkea ihminen ei pakene, vaan taistelee eteenpäin, kasvaakseen vahvaksi ja tuntevaksi.